Kuluneella viikolla olen ollut vaalipaneelissa, kirjoittanut paikalliseen lehteen ja ollut YLEn suorassa radiolähetyksessä Kuopion torilta. Näiden kautta on vahvistunut se käsitys, että tuleva vaalikausi tulee olemaan erittäin haasteellinen ja työntäyteinen.
Tulevalla vaalikaudella jouduttaneen Kuopiossa karsimaan kaupungin henkilöstöä 200-300 henkilötyövuodella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa esitetään 180 ja koulutoimessa 50 henkilötyövuoden vähentämistä vuoden 2010 loppuun mennessä. Nyt varaudutaan ottamaan kovat keinot käyttöön, muun muassa keskustellaan mahdollisista henkilöstön lomautuksista. Tunteet ovat syystäkin herkässä opettajien keskuudessa. Tuntikehyksistä ei voi enää säästää ja koulujen yhdistämiset ja lakkauttamiset eivät ole tuoneet toivottuja säästöjä - näin on ainakin julkisuudessa väitetty.
Sosiaali- ja terveystoimessa tarvitaan tulevaisuudessa lisää hoitavia käsipareja kun suuret ikäluokat tulevat vanhustenhuollon piiriin. Mistä siis rahat, jos hallitus ei suostu antamaan kunnille korvamerkittyjä ylimääräisiä valtionosuuksia perusterveydenhuollon pelastamiseksi. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa romuttaa julkista terveydenhuoltojärjestelmäämme. Terveyskeskusten profiilia kuntalaisten silmissä täytyy kohentaa ja tämän kasvojenkohotuksen aika on nyt eikä 5-10 vuoden kuluttua.
Kuopiossa on aika panna piste ylisuurille investoinneille kun Saaristokaupunki on rakennettu ja keskittyä rakentamaan sellainen kaupunki, joka on turvallinen kaikille kaupunkilaisille ja jossa jokainen kuntalainen saa välttämättömät palvelut ikään, sukupuoleen tai varallisuuteen katsomatta.
Tässä viime päivien mietteitäni:
Tunnen syvää huolta suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta. Olen siitä myös lehtien palstoilla kirjoittanut. Surullista on, että liian monet eivät näytä ymmärtävän mihin suuntaan olemme menossa. Tämä yksilökeskeinen elämäntapamme on jo pääosin tuhonnut yhteisöllisyyden ja yhteisen vastuun kun ihmiset etsivät enemmän omaa parastaan ja omaa etuaan kuin yhteistä parasta ja yhteistä etua.
KD on perinteisesti puhunut lasten ja nuorten, sairaiden ja vammaisten, vanhusten ja yhteiskunnan heikkojen puolesta. Tämä ei ole trendikästä eikä se saa isoja otsikoita. Usein meitä on Kuopiossa ilmestyvissä lehdissä perusteettomasti mollattu vain sen tähden, että me pidämme esillä kristillisiä perusarvoja ja tahdomme niiden pohjalta rakentaa yhteiskuntaamme. Jokela ja Kauhajoki osoittavat, että yhteiskuntamme voi huonosti ja että liian monet lapset ja nuoret jäävät yksin selviämään elämän suurista haasteista.
Kauhajoki osoitti myös, että poliisilta on riisuttu valtuudet ennaltaehkäisevään rikoksentorjuntaan, ellei heillä ole riittävää näyttöä. Tämäkin mielestäni osoittaa, miten pitkällä me olemme yksilökeskeisessä ajattelussamme ja yksilön oikeuksien puolustamisessa. Yksilöllä on oikeus uhota netissä, mutta häntä ei saa pysäyttää eikä häiritä, ellei hän astu rajan yli ja toteuta rikosaikeitaan. Yksilön vapautta kunnioitetaan siis enemmän kuin koko yhteisön turvallisuutta. Tämä ei voi olla oikein. En minä mitään poliisivaltiota halua, mutta kyllä poliisin täytyy voida puuttua ennaltaehkäisevästi kun joku esittää näin vakavan uhkauksen yleiselle turvallisuudelle.
Kyllä me tarvitsemme yhteistä ryhtiliikettä, yhteistä heräämistä yhteiseen vastuuseen perheenjäsenistä, naapureista, tuttavista, jopa tuntemattomista. Ei tätä suuntaa muuten käännetä millään. Suurten kansanjoukkojen hengellinen herääminen olisi omiaan muuttamaan yksilön sydämessä vallitsevaa arvojärjestystä. Sitä sopii meidän kaikkien rukoilla.
Istuin tänään koko päivän koulutuksessa, jossa opiskelimme miten lukea kunnan tilinpäätöstä eli miten kunnan talouden tunnusluvut tukevat päätöksentekoa. Päivän anti oli erinomainen ja kouluttaja KHT Pasi Leppänen on todella asiansa osaava ja hän kertoo sen myös ymmärrettävällä tavalla käyttäen runsaasti rinnastuksia yksityishenkilön ja perheen taloudenpidosta.
Koulutussaliin kantautui tiedon murusia Kauhajoen aamupäiväisistä tapahtumista, mutta vasta kotiin tultuani sain siitä tarkempaa tietoa. Sana suru kuvaa nyt mieleni liikkeitä parhaiten. Tyttäreni opiskelee vastaavanlaisessa opinahjossa ja hän oli jo keskustellut runsaasti opiskelutovereidensa kanssa ja huomenna koulussa käsitellään tapahtunutta lisää.
Nyt on vakavan pohdinnan paikka. Nuorten hätä ja pahoinvointi purkautuu karmealla tavalla. Me olemme ylpeilleet loistavilla Pisa-tuloksilla samalla kun olemme jatkuvasti vähentäneet resursseja oppilaiden ohjauksesta ja kouluterveydenhuollosta tai jättäneet lisäämättä niitä mielenterveyspalveluihin. Paradoksaalista on, että Suomi on vauraampi kuin koskaan aikaisemmin, mutta suomalaiset näyttävät voivan henkisesti huonommin kuin koskaan aikaisemmin. Runsaassa 60:ssä vuodessa me olemme onnistuneet hävittämään sen pääoman, mitä sota ei voinut tuhota.
Nyt on tullut ennaltaehkäisevien toimenpiteiden aika. Meidän on avattava silmämme ja huomattava nuorten hätä ja myös vastattava siihen - nopeasti. Jos nuori joutuu odottamaan kuukausia pääsyä mielenterveyspalvelujen piiriin tai muulla tavalla kohdatuksi tulemista, ei suomalaisen yhteiskunnan resursseja käytetä järkevällä tavalla.
Jos jokainen suomalainen antaisi keskimäärin 100 euroa edellä mainittujen palveluiden kehittämiseen, saisimme kasaan noin 500 miljoonaa euroa. Sillä summalla voisi palkata noin 12500 terveydenhuollon ammattilaista vuodeksi tai vastaavasti 1250 henkilöä kymmeneksi vuodeksi, jos oletamme että palkka pysyy samana. 100 euroa olisi helppo antaa, jos näin kertyvät varat kohdentuisivat edellä mainitulla tavalla. Itse ainakin osallistuisin mielelläni sellaisiin talkoisiin. Maksettiinhan mittavat sotakorvaukset aikanaan talkoilla. Miksi ei nyt voisi toimia samalla tavalla? Jos eduskunta vain kiistelee määrärahoista, tehdään me kansalaiset jotakin. Kukahan aloittaisi keräyksen?
