Sovittelulautakunta ei tämän päivän istunnossaan pystynyt tuottamaan esitystä työriidan ratkaisemiseksi. Niinpä hallitus on edennyt pakkolain valmistelussa, jonka se aikoo tuoda eduskunnan käsittelyyn nopeutetussa järjestyksessä. Se tarkoittaa sitä, että koko viikonloppu tehdään töitä ja eduskunta joutuu siitä äänestämään ensi viikon puolivälissä. Viimeistään viikon päästä perjantaina pitää olla valmista. Hallitus tarvitsee opposition ääniä esityksensä taakse, jotta vaadittava enemmistö (mahdollisesti 5/6) tulee täyteen. Se ei tule olemaan helppoa. Varmuudella on kansanedustajia, jotka katsovat että hallitus on ottanut käsiinsä aivan liian järeän aseen ja että tästä kriisistä selvittäisiin parhaiten x-määrällä riihikuivaa rahaa kunnille.
Mitä sitten tapahtuu, jos hallitus ei saa vaadittavaa enemmistöä esityksensä taakse? Jos hallitus ei anna lisärahaa ja myös häviää äänestyksen pakkolaista, sen tulisi maan edun nimissä erota. Seuraavan viikon aikana on todella paljon pelissä. Mikäli Tehyn joukkoirtisanoutuminen toteutuu 19.11. alkaen, tietää se jokseenkin varmasti enemmän kuolonuhreja kuin Jokelassa.
Jokelan eiliset koulusurmat ovat suuri kansallinen tragedia, josta toipuminen on pitkä ja tuskallinen tie. Haluan tässä esittää surunvalitteluni ja osanottoni menehtyneiden omaisille ja myötätuntoni koulun opettajille ja muulle henkilökunnalle. Rukoilen teidän puolestanne kuten myös heidän puolestaan, jotka ovat kriisityössä mukana!
Eräs eilen illalla TV:ssä haastateltu asiantuntija sanoi jo kymmenen vuoden ajan pitänyt itsestään selvänä, että jotakin tällaista tapahtuu Suomessa milloin tahansa. Perusteluna hän sanoi, että jos oppilas tuntee itseään vahvemmaksi kuin koulu ja siinä toimivat aikuiset, mitä tahansa voi tapahtua kun nuori ottaa vallan omiin käsiinsä. Hän kertoi liikuttuneensa kyyneliin pojan kirjoitusten siinä kohdassa, missä poika kertoi joskus uskoneensa inhimillisyyteen, rakastetuksi tulemisen kokemukseen ja oman elämän merkitykseen. Nyt hän oli kaiken tämän kadottanut. Miksi hän koki näin?
Suomi ei ole enää kaukana suuresta ja turvattomasta maailmasta oleva rauhaisa lintukoto. Viimeistään nyt tämä idylli on särkynyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Tragedia synnyttää koko joukon kipeitä kysymyksiä: Onko suomalainen yhteiskunta sairastunut tehokkuuteen siinä määrin, ettei yksilöä enää huomata? Onko yhteisöllisyys hävinnyt korostaessamme niin vimmatusti yksilön vapautta? Miksi ei kukaan välitä tai puutu tilanteeseen kun pahan olon oireet tulevat esille? Vai onko niin, että oireita ei enää osata edes tunnistaa, koska yksilön vapaus ilmaista itsensä on loukkaamaton, kunhan se pysyy lain oikealla puolella ja kunhan sitä ei voi katsoa mielisairauden oireeksi? Missä kulkee terveen ja sairaan raja, kun nuori vetäytyy omiin oloihinsa? Olemmeko jollakin tavalla vastuussa myös naapurin lapsen pahasta olosta? Voivatko vanhemmat valvoa nuortensa tekemisiä esimerkiksi netissä? Olisiko tämä tragedia ollut vältettävissä, jos joku olisi ymmärtänyt suhtautua nettivideoihin ja kirjoituksiin vakavasti? Entä keneen olisi pitänyt ottaa yhteyttä? Voiko tämän jälkeen tapahtua jotakin vastaavaa?
Selvää on, että kriisityö jatkuu vielä pitkään ja monissa perheissä vietetään unettomia öitä. Kriisi ulottuu terveydenhuoltoon ja mielenterveystyöhön, jonka merkitys korostuu aikana, jolloin julkinen terveydenhuolto on erittäin vakavan kriisin kynnyksellä.
Valtioneuvosto kokoontuu tänään klo 13 päättämään poikkeuslaista, jonka turvin irtisanoutuneet sairaanhoitajat voidaan pakottaa työhön 19. marraskuuta lukien, mikäli arkkiatri Risto Pelkosen johtama sovittelulautakunta ei sitä ennen (siis tänään klo 13) pääse molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Aikaa on enää vajaa tunti.
Toivon todella, että tämä kriisi voidaan välttää!
