Björn Cederberg

Tänään on ollut varsin mielenkiintoinen päivä. Se alkoi klo 5.30 herätyksellä ja kohta sen jälkeen aamujumpalla ja venyttelyllä. Sitten nettipäiväkirjaan kirjoittaminen ja aamupuuron keittäminen. Aamutoimien jälkeen suunta Kuopiohallia kohti, jossa perinteiset joulumarkkinat ja siellä oma pöytä.

Pidän ihmisten kohtaamisesta. Koen, että työni on minua siihen opettanut. Olen tehnyt noin 30 vuotta työtä ihmisten kanssa ja pidän työstäni. Tänään eräs minulle tuntematon henkilö sanoi, että toisesta ihmisestä pystyy muodostamaan melko hyvän kuvan 20:ssä sekunnissa. Hän sanoi sen minulle positiivisessä mielessä. Itse olen sanonut, että siihen menee noin kaksi minuuttia. Niin tai näin, melko nopeasti harjaantunut ammattilainen erottaa oleelliset piirteet toisessa ihmisessä.

Väkeä oli hallissa jatkuvana virtana myöhälle iltapäivään asti. Oli tuttuja ja tuntemattomia. Oli nuoria, lapsiperheitä, keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, iloisia ja surullisen näköisiä, mielellään keskustelevia ja heitä, jotka eivät vastanneet tervehtimiseen. Siis kaikenlaisia ihmisiä. Vaalityö tässä vaiheessa vuotta saattaa ihmisiä ärsyttää ja se on aivan ymmärrettävää. Yhteisten asioiden hoitaminen herättää monenlaisia reaktioita. Joskus hieman sattuu, mutta voittopuolisesti kokemus on hyvin myönteinen.

Kahdeksan tuntia kului kuin siivillä, mutta oli mukava tulla omaan hiljaiseen kotiin nauttimaan kupillisen vihreää teetä – ja kaksikin. Upea päivä takana. Hyvää yötä!

Tällä viikolla olen pohtinut ystävyyden arvoa ja sen merkitystä yksilön psyykkiselle hyvinvoinnille kahden erilaisen kohtaamisen kautta.

Itsenäisyyspäivän aattona vierailin perheessä, jonka olen tuntenut lähes kaksikymmentä vuotta. Istuimme keittiössä juttelemassa ja perheen 6-vuotias kuopus energiseen tapaansa teki parhaansa kiinnittääkseni huomioni häneen. Välillä keskustelin hänen kanssaan, välillä vanhempien. Pari tuntia siinä kului, kunnes tytölle tuli nukkumaan menon aika. Siinä vaiheessa olin itsekin lähdössä ja puin päällystakin ylleni. Eteisessä vaihdettiin viimeiset mietteet ja siinä seistessäni tyttö sujautti jotakin takkini taskuun. En kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, mutta kotiin tultuani löysin taskustani jotakin pehmeää ja muistin tilanteen eteisessä: Se oli ohuesta polyuretaanilevystä muotilla leikattu sininen sydän. Sydän on nyt minun työpöydälläni muistuttamassa minua ystävyyden arvosta. Kiitos siitä!

Itsenäisyyspäivän aamuna varhain olin saattamassa uutta ghaanalaista ystävääni junalle. Hän on ollut Kuopiossa opiskelemassa ja oli nyt palaamassa kotiin Ghaanaan vaimonsa ja perheensä luokse, mutta myös kerätäkseen dataa väitöskirjaansa varten, jota hän on tulossa Kuopioon viimeistelemään ensi vuoden syksynä. Keskustelussamme kävimme nopeasti läpi ystävyytemme historiaa, joka on vajaan vuoden mittainen. Ystäväni kiitti menneestä vuodesta ja se kiitos oli aito ja tuli sydämen pohjalta. Halasimme ja pyysin häntä välittämään terveiseni vaimolleen, jonka kanssa olen puhunut puhelimessa. Onneksi sähköposti on keksitty.

Minä olen rikas, sillä minulla on ystäviä!

Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, vaan kallisarvoinen kansallisaarre. Itse kuulun siihen sodanjälkeiseen sukupolveen, jonka lapsuudessa sodan henkiset haavat olivat lähellä. Vastuun kantamista opetettiin ja sitä myös opittiin. Oli pakko oppia, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Äitini sairastui varhaislapsuudessani vakavasti ja kuoli täytettyäni juuri 16 vuotta. Isäni on ollut aktiivisesti mukana sotaveteraanien toiminnassa ja olen siitä ylpeä. Meille on annettu arvokas perintö vaalittavaksi.

Tänään me puhumme hyvinvointi-Suomesta ja siitä, mitä valtion pitäisi antaa kansalaisilleen tai millä tavalla valtion pitäisi palvella kansalaisiaan. Suomi on tänään rikkaampi kuin koskaan, mutta myös itsekkäämpi kuin koskaan. Fortumin johdon kohtuuttomat optiot ovat tästä hyvä esimerkki. Kuinkahan monta työpaikkaa vanhustenhuoltoon olisi näillä miljoonilla saatu aikaan, jos me-henkeä olisi ollut enemmän? On häpeällistä, että Suomi on niin rikas, mutta henkisesti niin köyhä, että vanhuksemme joutuvat olemaan märissä vaipoissa, koska ei ole varaa vaihtaa kuiviin tarpeeksi usein.

Mihin me olemme yltäkylläisyydessämme hukanneet talvi- ja jatkosodan aikaisen yhteisen arvopohjan ja me-hengen? Entäpä jos vastuu onkin sitä, että alamme kysyä mitä me voisimme antaa Suomelle ja avun tarvitsijoille Suomessa, sen sijaan että itsekkäästi etsimme omia etujamme Suomen kansalaisina?

Hyvää ja vastuullista itsenäisyyspäivää! (Kello ehti juuri livahtaa seuraavan päivän puolelle kun tämän tallensin)

Maanantai-aamuna kirjoitin, että on mielenkiintoinen viikko tulossa. Olin oikeassa. Maanantaina aamupäivällä puheluja ja asiointia, iltapäivällä palavereita ja illalla vielä lähetysaiheinen tilaisuus seurakunnassa, puhujana belgialainen lähetysveteraani, jonka tulkkina olin.

Tiistai-aamuna radio-ohjelman teko ja lounaan jälkeen lähdin viemään vieraamme eteenpäin Jyväskylään ja sieltä sitten takaisin Kuopioon. Illalla vielä sähköpostien lukemista ja kirjoittamista myöhään yöhön. Tiistaina tuli kuopukselle ruskea kirje, jossa kerrottiin, että hän on saanut opiskelupaikan Porvoosta. Tammikuusta 2007 lukien viimeinenkin lapsistamme muuttaa pois kotoa. Kuinka onkaan aika mennyt nopsasti!

Keskiviikko-aamuna vierailu eräässä kodissa. Puolen päivän jälkeen alkuiltaan saakka esitteen suunnittelua ja illalla vielä Psalmin 29 opettaminen seurakunnassa.

Torstai-aamuna yllättäen uuden radio-ohjelman teko kun aikaisempaan oli tullut jokin “bugitus”. Heti perään sähköpostittelua ja iltapäivällä vielä palaveri yhdessä vaimoni kanssa. Kun tulimme kotiin, ystävä tuli käymään kylässä suunnitellusti. Joimme kupillisen teetä ja juttelimme hetken ja sitten meidän oli lähdettävä Stelkin kokoukseen, josta palasimme kotiin hieman ennen klo 22.

Perjantaina aamupäivällä oli kaupunginvaltuuston koulutustilaisuus klo 12 asti. Koulutus oli erittäin hyvä, harmi vain että läsnä oli vain neljäsosa valtuutetuista. Lounaan jälkeen asioiden toimittamista ja seurakunnan kehitysyhteistyöprojektin eteenpäin saattamista. Illalla vielä tilaisuus seurakunnassa.

Lauantai-aamu meni kotona ollessa. Iltapäivällä oli KD:n paikallisosaston syyskokous. Sen päätyttyä ennätin kääntyä kotona ja sitten lähdin käsikellokuoro Dolcen uuden äänitteen julkistamiskonserttiin Kallaveden kirkkoon. Vaimoni ei ehtinyt tähän mukaan kun hän oli palaamassa Sotkamosta vierailtuaan vanhempiensa luona.

Nyt on kello kääntynyt jo sunnuntain puolelle. Tänään on kaksi tilaisuutta, jossa olen puhumassa. Nyt taidan mennä nukkumaan. Hyvää yötä!